Arska Kehruulammas
Terve taas tipuset ja pupuset! Kai te nyt Arskan vielä muistatte? Joo, kieltämättä on ulkonäkö vähän muuttunut, etten sanoisi kohentunut. Hehheh. Mitä? No en ole käynyt rasvaimussa enkä laitattanut silikoneja pyllyyn! Herttinen sentään... Otetaas vähän päivitystä, kun ei olla pitkään aikaan nähty.
Tehän muistatte, että Arska oli viime vuonna Akryylilammas, siis akryylitehtaan lähettiläs ja kunnon konsultti. No soppari päättyi vuodenvaihteessa, ja kun tarjolla oli erilainen paikka, niin Arskahan nosti kytkintä. Eiei, kyllä mä edelleen olen sitä mieltä että akryylille on paikkansa tässä neuleavaruudessa. Tuntuu vaan kamalan tylsältä junnata samoissa hommissa vuodesta toiseen. Arska on semmoinen vaelluslammas, nähkääs.
No niin, otin sitten uuden pestin villakehräämön mannekiinina. Akryyliturkki jäi naulaan ja sain kaapillisen villahaalareita. Kyllä nyt kelpaa. Paitsi helteellä, mutta se on eri juttu. Hei tytöt, mentäiskö muuten rannalle? Tämän tilaisuuden jälkeen alkaa sopivasti kolmen päivän vapaa. Voisitte auttaa haalarin riisumisessa! Ai ei vai? No ei sitä heti tarvi päättää!
Vuosi alkoi ankaralla työnteolla, koska kehrääminen on nyt niinku IN ja tää pässi oli koko touhusta ihan OUT. Meninkin ensin yhden kisulin luokse oppimaan tätä ihan kädestä pitäen, ja sillä en muistanutkaan tulla ajoissa juttelemaan viimekertaiseen Ullaseminaariin. Vaan sen kisun kynsissä oli kyllä yhtaikaa ihanaa ja hirveää. Tuska ja nautinto,nautinto ja tuska! Kaikkihan tietää että Arska on vähän kallellaan S/M-touhuihin, mutta täytyy sanoa, että se misu kiskoi Arskasta ihan uusia ääniä esiin. Esimerkiksi sillä kertaa, kun istuin värttinän päälle. Tai kerran, kun yritin silitellä mirriä ja tää alko kehrätä Arskaa suoraan kiharalta. Ikävä vaan, että kiharat oli kiinni Arskassa. Puolisen tuntia, kun on tiiviisti kiinni rukissa ja yrittää löytää saksia, siinä kummasti tunteet viilenee. Tai sitten ei...
Eikä konsulttiparan työ kehruuseen lopu. Piti opetella sen seittemänsataa lammasrotua ja erikseen villalaadut. Voi pojat ja tyttö, eikun päinvastoin, eikun mistä teistä oikeen tietää? Vaikka ei sen väliä, Arskalle kelpaa kumpi vain. Hei söpöläinen siellä takarivissä, mites ois päiväkahvi? -Ai jaa, okei, selvä. Niin mihin mä jäin? Ai niin. Villaan.
Hyvät ystävät, "villa" on suunnilleen yhtä täsmällisesti määritelty materiaali kuin vaikka "paperi". Eri lammasroduilla on hyvinkin erilaista villaa. Se voi olla pitkää tai pätkää, lyhyellä säkkärällä tai pidemmillä laineilla. Se voi olla karkeaa tai sileää, karva voi olla ohut tai paksu. Jotkut lampaat keritään kahdesti vuodessa, jotkut kerran - ja on rotuja, joita ei keritä ollenkaan. Jotkut lampaat tuottavat kymmenen kiloa villaa vuodessa, jotkut vajaat kaksi. Ja jotkut eivät siis ollenkaan, paitsi sitten kun lähdön hetki koittaa ja edessä on tie pilvilaitumille. Niin sanoakseni. Jotkut lampaat kasvattavat alus- ja päällyskarvaa, tän ilmiön tuntee moni koiranomistaja... Karkeista kuiduista voidaan tehdä mattoja tai lämmöneristettä. Biopolttoaineeksikin se käy. Kyllä sitä käyttöä löytyy!
Olisikin helppoa, jos voisi pelkästään rodun perusteella sanoa, millaista villa on. Vaan kun ei voi. Sen lisäksi käytetään kuidun eli karvan paksuutta ja pituutta kertomaan, millaista villa on. Jos on herkät näpit, kuten teillä kaunokaisilla varmasti on, tuntee helposti hyppysissään, että saksalainen merinovilla on karkeampaa kuin australialainen. Arska ei ole vielä saanut selville, liittyykö tämä jotenkin ilmastoon vai onko rotujen sisällä muutenkin eroja.
Joka tapauksessa, kehräämö ostaa villoja niiden ominaisuuksien mukaan, ei rotunimillä. Merinoa tuotetaan niin paljon, että sitä myös myydään merinona - mutta muu kaikki on useimmiten "villaa" kun se kehräämöltä ulos tulee. Ja jotta lanka olisi tasalaatuista, villat sekoitetaan perusteellisesti.
Käsinkehrääjät ostavat iloissaan esimerkiksi pehmoista kainuunharmasta ja maitolammasta tai erikoista jaakopinlammasta. Isot kehräämöt tarvitsevat lankaerään paljon villaa, joten niiden ei yleensä kannata tehdä erikseen erikoisrotulankoja. Käsinkehrääjien kulutus taas on niin pientä, että kysyntä on vähäistä. Erikoisempien villojen saanti onkin yleensä kiinni siitä, löytyykö lampuri ,jonka aika ja kiinnostus riittää villan markkinointiin. Sillä villa on nykyisin sivutuote.
Niin niin, voisi sitä kuvitella, että valtaisat lammaslaumat vaeltelevat tekemässä ruohosta villaa, ja vasta vanhuuden koittaessa aletaan puhua lampaanviulusta ja lammaskaalista. Ei veikkoset. Lampaanpito on ensisijaisesti lihantuotantoa. Kerintä tapahtuu yleensä suit sait - sukkelaan, eikä kerintäpaikalla erotella erilaatuisia villoja. Jos sinulla, oi kaunis hippineiti, on kolme lammasta, niin kerinnän yhteydessä on helppo ottaa erilleen paras niskavilla ja viskata kompostiin likaiset mahakarvat. Kun lampaita on tuhat, meininki on toinen. Villat paalataan ja paalit puretaan, pestään ja lajitellaan koneellisesti esimerkiksi Kiinassa. Ihan tosi, Uuden-Seelannin villasta suurin osa käsitellään Kiinassa. On se vaan merkillistä.
Jos siis haluaa erikoisempaa villalankaa, paras kehrätä itse. Eurooppalaisilla on pullat hyvin uunissa, sillä ensinnäkin Euroopassa on paljon maisemanhoitoon omistautuneita lampaita ja lampureita, joille villapallojen silittely on harrastus. Toisekseen, koska tällaisille pienerille ei ole ottajaa, lampurit antavat villan ilmaiseksi tai vähällä rahalla pois. Monesti villa poltetaan, kun ottajaa ei löydy.
Mitä sitten tehdään kun kotona on jätesäkillinen tuoksahtelevaa villaa? Ensimmäiseksi: hävetään ahneutta. Sitten soitetaan kavereille, josko joku ottaisi osan siitä. Ai ei vai? Voi teitä hamstereita... Sitten se pitää pestä. Ei pesukoneessa, vaan käsin. Soikkoon saippuavettä, villat sekaan, huljutetaan tai vaikka hämmennetään kevyesti kepillä. Toistetaan tarvittaessa. Levitellään kuivumaan. Karstataan tai kammataan, ehkä värjätään jossain välissä. Kehrätään tai huovutetaan.
Muuten, jos joku haluaa hipelöidä niin Arskalla olis nyt yllä pygorahaalari. Ai ette tiedä mikä on pygora? Lupaan kertoa tästä lisää jos mennään sinne rannalle!