Tuin turinat

Yritin miettiä hienoa metaforaa siihen, miten neulominen on kuin tunturi, mutta ei irtoa, ei niin millään. Ehkä tätä voisi lähestyä siten, että kuten tunturille kiipeäminen, joskus neulominenkin on pitkä matka. Ja sitä se kyllä ajoittain on. Matka mallitilkun neulomisesta tai ehkä oikeammin siitä, että saa idean jostakin tietynlaisesta neuleesta, saattaa olla hyvinkin vaativa siihen pisteeseen, että käsissä on valmis neule. En ole patikointi-ihminen, joten en tästä sen enempää tiedä, mutta voisin kuvitella, että siihen ja neulomiseen liittyy samoja tunteita: turhautumista, väsymystä, iloa perillepääsystä ja onnellisuutta menestyksestä.

Neuleita voi olla myös kesken lähes tunturimainen määrä. Kuten meillä kotona usein on. Asun nimittäin erään keskeneräisten töiden kruunaamattoman kuningattaren kanssa. On hyvä, että Laika ei lähde kiipeämään tuntureita samalla tekniikalla kuin aloittaa uusia neuleita, sillä siitä ei tulisi mitään. Tekniikka on nimittäin enemmän tai vähemmän seuraava: ensimmäisessä vaiheessa tulee valtava innostus jostain uudesta, joka pitää aloittaa tietenkin Heti. Seuraavat pari päivää tuota uutta neuletta pakerretaan lähes tauotta ja kuumeisesti, kaikki muu unohtuu. Sitten tuleekin jo idea ja näkemys seuraavasta työstä ja keskeneräinen neule unohdetaan projektipussukkaan, mikäli työ ei ollut sen verran pieni, että se olisi ehtinyt valmistua tässä parin päivän hurmoksessa. Tässä on syy siihen, miksi meillä kaikki puikkotipsit ovat aina neuleissa kiinni ja projektipussukat varattuina. Jos haluan itse aloittaa jotain ja huomaan puikkopussukan ratsauksen jälkeen, ettei siellä ole yhtään irtopäätä, seuraava etappi on aina Laikan neulepinojen läpikäyminen. Sieltä ne lähes aina löytyvät.

Olen mukavuudenhaluinen neuloja, enkä kovinkaan usein lähde säätämään itse mitään ohjeentapaista. Osin siksi, että en osaa neuloa ilman ohjetta (minulle ei siis toimi neuvo: otat puikot, lankaa ja neulot vain jotain!) ja osin, koska olen kohtalaisen matematiikkarajoitteinen. Jälkimmäiseen onneksi auttaa Neule-Laika, joka puolestaan on kätevä neulematematiikassa. Silti joskus käyn raskaaseen matkaan ideasta neuleeksi. Neulon kiltisti mallitilkun, joka väittää tiheyden olevan jotain ihan muuta kuin pitäisi. Koska kuitenkin olen saanut päähäni, että juuri tästä langasta neulotaan tämä neule (yleensä takki tai pusero), Laika joutuu laskemaan minkä koon mukaan teen, jotta saan edes etäisesti itselleni sopivan neuleen. Yleensä olemme kyllä onnistuneet hyvin, mikä on jo pienoinen ihme, kun ajattelee, millä tekniikalla näitä neuleita välillä neulotaan.

Sitten on tietenkin niitä neuleita, joiden neulominen ei ole mikään iloinen pieni patikkaretki läheiselle tunturille vaan muistuttaa enemmänkin kiipeämistä Helvetin rappuja pitkin Manalaan tai muuta vastaavaa. Nämä ovat niitä neuleita, joita neulotaan, puretaan, kirotaan, neulotaan, kirotaan hieman lisää ja puretaan taas. Saattaa joskus jopa tulla semmoinen olo, että tekee mieli heittää neule päin seinää. Tai ainakin sulloa se jonnekin keskeneräisten töiden laatikon alimmaiseksi häpeämään käytöstään. Vaikka ei kai neule mitään pahaa ole tehnyt, neuloja siinä yleensä itse syyllinen on. Itse ainakin olen saanut tehtyä lähes taidetta siitä, miten olen ollut lukevinani ohjetta, mutta tosiasiassa en ole ymmärtänyt lukemaani lainkaan. Sitten neulon ja huomaan, että tättärää, olen neulonut ihan omiani. Ja puretaan. Ja kirotaan. On tämä neulominen sitten kiva ja rentouttava harrastus.