Vaatekoin hyökkäys

Hui kauhistus, neuleessa on reikä! Entä, jos se onkin koin aikaansaama? Mistä sen tietää?

Nämä kysymykset tulevat jokaiselle villaneuleiden ystävälle eteen jossain vaiheessa. Koihyökkäysten torjunnasta löytyy kyllä tietoa, mutta tämän jutun pääpaino onkin jo tapahtuneiden tuhojen tunnistamisessa ja neuleiden käsittelyssä, kun tuho on jo tapahtunut.

Itse en yhdestä pikku reiästä hätkähdä. Silloin luultavasti syynä on, että langassa on ollut heikko kohta tai että neule on tarttunut johonkin. Äskettäin tapahtui jotain paljon surkeampaa: kokonainen pussillinen ilmatiiviisti pakattuja villasukkia oli tuhottu! Ainakin siltä näytti, kun avasin pussin:

Nostettuani ensimmäisen sukan syrjään, näin sekä toukkia että niiden kuoria, jätöksiä ja seittiä. Ensimmäinen reaktioni oli: hyi yök, roskiin koko pussi! Järjen ääni kuitenkin voitti: päätin ottaa selvää, oliko kaikki tosiaan pilalla.

Tyhjensin ällöpussin suoraan pesukoneeseen, villapesuohjelmalle ja villapesuaineen kera. Linkouksen jälkeen levittelin sukat kuivaustelineelle sen tarkemmin tutkimatta ja palasin asiaan vasta seuraavana päivänä. Sukissa oli vielä hieman nöyhtää ja yksi kuollut toukkakin, mutta muuten puhtaiden sukkien käsittely ei enää ällöttänyt.

Toukilla oli selkeästi ollut hienostunut maku: upeimmasta käsinvärjätystä ihanuudesta tehty sukka oli popsittu parempiin suihin, kun taas jotkin sukat olivat ehjiä tai lähes ehjiä. Satuin muistamaan, että yhdet ehjinä säilyneet sukat oli tehty Novita Venlasta. Otin yhteyttä asiakaspalveluun ja kysyin, millä tavoin Novita suojaa langat koita vastaan. Hämmästyksekseni kuulin, että siellä ei tehdä mitään pysyvää koinsuojausta langoille, koska he haluavat välttää ylimääräistä kemikaalikuormaa. Arvoitukseksi siis jää, miksi jokin lanka jää koilta rauhaan.

Seuraavaksi lajittelin sukat sen mukaan, kannattaako korjata vaiko ei. Jos sukkaparista saa taas ehjän vaikkapa tunnin työllä, kyllä se vielä kannattaa tehdä. Toisaalta myös estetiikka kannattaa ottaa huomioon: jos pitsipolvisukassa on pieniä reikiä joka puolella, parsittuna se on melko erikoinen näky. Sen sijaan sukan pohjan reiät voi parsia vaikka erivärisellä langalla, jos samanväristä ei sattuisi olemaan.

Parsiminen voi kuulostaa työläältä, mutta siihen kannattaa suhtautua positiivisesti: se on nopeampaa kuin uuden sukkaparin neulominen, se on ekologista, ja korjaaminen tulee myös halvemmaksi kuin uuden sukkaparin hankinta. Minusta helpoin tapa on koota korjattavat sekä niihin sopivat lankanypylät ja neulat koriin tai laatikkoon, jonka sijoitan olohuoneeseen. Kun katsoo telkkaria, voi samalla parsia reiän tai useamman. Tällaisen pikkutyön voi myös ottaa mukaan neuletapaamiseen, sillä muut neulojat kyllä ymmärtävät, miksi käsityötä arvostetaan ja korjataan. Jos korjattavaa jostain syystä on niin paljon, että epätoivo iskee, kutsu muutama ystävä kylään ja pitäkää parsintatalkoot. Pienen reiän parsimiseen menee viisi minuuttia, tunnissa korjaa jo ison kasan koituhoja.

Lopuksi pari vinkkiä tuhojen ehkäisyyn:

• Koin jälkeläiset eivät kestä auringonvaloa. Tuuletus auringossa parin kuukauden välein kannattaa! Samalla näet, onko joukossa toukka tai sen jälkiä.
• Hajusteet, kuten laventelipussit tai seetripuupalaset, sotkevat koiraskoin hajuaistin. Niinpä se ei löydä naarasta.
• Koin kannalta on parasta, jos teet, kuten minä tein: ihanat villat tiiviiseen pakkaukseen ja pimeään, jätetään sinne puoleksi vuodeksi. Kun siis keväällä pakkaat villasukkia kesäsäilöön, pidä tämä mielessä, ja tuulettele neuleesi muutaman kerran kesän mittaan auringossa!